Suunnittelin kirjoittavani blogia vähintään parin viikon välein. Elämä yllätti, ensimmäisestä blogistani (15.4) on kulunut toista kuukautta. Elämälliset syyt olivat erittäin pelottavia, lähimmän ihmisen henkeä uhkaavia. Hetken kaikki oli pelkkää mustaa. Nyt kun asiaa voi katsoa jo hieman etäämmältä ja on syntynyt luottamus tulevaisuuteen, näkee tapahtuneessa myös valoa. Minunkin oli hyvä pysähtyä, vaikkakin pelkästä pakosta, ja antaa elämän muistuttaa mikä on tärkeää ja minkä ihmiset tekevät tärkeäksi. Tärkeällä ja tärkeäksi tehdyllä on vissi ero. Molemmilla on arvonsa, mutta tärkeitä ne ovat aivan eri tavoin. Saa nähdä, miten pitkään tämän muistan.
Viimeistään asioiden menettäminen tai sen pelko kirkastaa ihmiselle, mikä on tärkeää, mikä ei-niin-tärkeää. Tärkeät asiat ovat yhtä monisyisiä kuin on itse elämäkin. Vaikka juuri nyt minun on helppo sanoa, että tärkeän ja tärkeäksi tehdyn ero on itselleni ilmiselvä, olisi naiivia vaatia toisia näkemään tärkeyden olemus juuri samalla hierarkkisella tavalla. Esimerkiksi kelpaa tiedekunnassani syntynyt mielenliikutus kahden sivuaineen (filosofia ja kulttuurihistoria) opintojen rajaamisesta perus- ja aineopintoihin. Rationaalisesti minun on mahdoton käsittää, millä perusteilla kukaan voi odottaa, että yhden vakituisen työntekijän oppiaineessa voitaisiin järjestää opetusta perus- ja aineopintotasoa enemmän. Oman käsityskykyni mukaan pitäisi olla huolissaan siitä, miten kukaan on valmis kantamaan vastuun tuollaisesta määrästä opetusta. Myös siitä, rationaalisesti ajatellen, pitäisi minusta olla huolissaan, että mistä nykyisten tehtävienhoitajien aikanaan eläköityessä löydämme ihmiset, jotka ovat valmiita ottamaan vastuun noin suuresta opetusvastuusta. Edelleen rationaalisesti ajatellen, en usko, että kukaan uskoo, että sivuaineiden opetuksen järjestämiseen löytyy tulevaisuudessa tämänhetkistä enemmän rahallisia resursseja.
Rationaaliset argumentit unohtaen minuakin harmittaa, että yliopistomme harvojen humanististen oppiaineiden rönsyjä näin karsitaan. Minusta olisi hienoa ja myös Lapin yliopiston profiiliin istuvaa, että yliopistossamme olisi vaikka täysipainoinen humanistinen tiedekunta. Hetkinä, jolloin voin unohtaa olevani dekaanin tehtäväni myötä vastuussa tiedekunnan kehittämisestä tasapuolisesti kokonaisuutena, annan mieleni liitää pilviin ja nähdä niiden muodoissa sitä, mitä haluan niissä nähdä. Haluaisin, että monikin asia yliopistossa olisi toisin, kuin on. Täällä maankamaralla, rationaalisesti, tehdyt päätökset rajata kaikkien tiedekunnan sivuaineiden opinnot perus- ja/tai aineopintoihin oli oikea. Tällaista(kin) on elämä dekaanina.
Yliopistoyhteisö tarvitsee rationaalista päätöksentekoa ja huolenpitoa kokonaisuudesta. On jaksettava jatkuvista ristivedoista välittämättä kohdella kaikkia yhtäläisesti, kokonaisuuden logiikan mukaisesti. Yhtä lailla yliopistoyhteisö tarvitsee ihmisiä, joiden mieli liikahtaa siitä, kun he havahtuvat menettävänsä itselleen jotakin merkittävää. Kaikkein kamalinta olisi, jos yliopistolaisten mielissä millään ei olisi enää väliä. Mielenilmaisut ja -liikutukset ovat merkki elävästä yliopistosta. Ja siitä, että suuri osa yliopistolaisista saa olla siinä onnellisessa asemassa, että he voivat antautua yksittäisten asioiden vaikutetuksi.
perjantai 21. toukokuuta 2010
perjantai 16. huhtikuuta 2010
15.4.2010 Männikkörinteen työhuoneessa
Ai, että rakenteet eivät ohjaa ihmisen toimintaa? Kyllä ne vain näyttävät ohjaavan. Rakenteet ulottavat lonkeronsa sellaisiinkin asioihin, jotka mieluusti tulkitsemme omiksemme. Esimerkiksi tämä blogi. Kun seuraan asioiden kulkua, joiden seurauksena nyt kirjoitan tätä ensimmäistä dekaanin blogia, tunnistan rakenteet, jotka kantavat nimiä ”yliopiston ja tiedekunnan väliset tulossopimusneuvottelut” sekä ”tiedekunnan johtoryhmä”. Viime marraskuun tulossopimusneuvotteluissa sovittiin, että tiedekunnan laajennuttua Lapin yliopiston mittakaavassa supertiedekunnaksi, on sinne tarpeen muodostaa johtoryhmä. Johtoryhmä aloitti toimintansa tämän vuoden alussa; ja hyvä niin, koska uudet rakenteet elävät foorumeista, joissa voi keskustella.
Samaan aikaan tiedekunnassa alkoi vuoden kestävä hanke, jonka tavoite on edistää tiedekunnassa työtä tekevien ihmisten hyvinvointia. Johtoryhmä on ottanut tiedekuntalaisilta saadun työhyvinvointia koskevan palautteen ja ajatukset tosissaan. Keskustelu asiasta jatkuu johtoryhmässä, seuraavan kerran vajaan kahden viikon päästä. Työhyvinvointi on tiedekunnan toimivuuden kannalta avainasia. Se on ilmiselvää. Työhyvinvointi on avainasia myös tuottavuuden, tuloksellisuuden ja tehokkuuden kannalta, jos joku tunnistaa paremmin sellaiset sanat yliopistoyksikön ansioita arvioitaessa.
Yhtenä työhyvinvoinnin juonteena tiedekuntalaisten palaute pani johtoryhmän keskustelemaan tiedottamisesta, viestinnästä ja vuorovaikutuksesta. On aivan liian helppo sanoa, että ne ovat huonolla tolalla jokaisessa työyhteisössä, nyt ja aina. Ei niitä mikään luonnonlaki sellaiseksi määrää. Osana tuota keskustelua johtoryhmä ehdotti, josko alkaisin kirjoittaa dekaanin blogia. Blogia? Tiesin jotakuinkin, mikä se on; tiesin myös, että en ollut koskaan lukenut yhtään blogia, saati kirjoittanut sellaista. Oli ollut muuta puuhaa aivan riittämiin, tietokoneen ääressä ja muutenkin. Silti innostuin! Näin asiat ihmisten maailmassa toimivat. Rakenteet ohjaavat tiettyihin suuntiin, mutta ilman ihmisten innostusta työpaikalla ei tapahdu mitään uutta.
Aikomukseni on kirjoittaa dekaanin blogia arkisesta elämästä yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa ja Lapin yliopistossa. Ne ovat paitsi fyysisiä paikkoja Rovaniemellä niin myös yliopistotyöntekijöiden mielenmaisemia sekä sosiaalisia yhteisöjä ympäri maailman. En aio vältellä ikävistä ja turhauttavista asioista kirjoittamista, silloin kun niiden paikka on. Paikka on, jos mielessäni on keino ikävyyksien ja turhautumien selättämiseksi. Enimmän huomion haluan antaa hyville asioille. Filosofiani on yksinkertainen: elämä kulkee aina tulevaa kohti eikä siellä ole ongelmia ellei niitä tehdä. Avoimia mahdollisuuksia tulevassa sen sijaan on enemmän kuin voimme toteuttaa.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)