21.5.2010 Männikkörinteen työhuoneessa

Suunnittelin kirjoittavani blogia vähintään parin viikon välein. Elämä yllätti, ensimmäisestä blogistani (15.4) on kulunut toista kuukautta. Elämälliset syyt olivat erittäin pelottavia, lähimmän ihmisen henkeä uhkaavia. Hetken kaikki oli pelkkää mustaa. Nyt kun asiaa voi katsoa jo hieman etäämmältä ja on syntynyt luottamus tulevaisuuteen, näkee tapahtuneessa myös valoa. Minunkin oli hyvä pysähtyä, vaikkakin pelkästä pakosta, ja antaa elämän muistuttaa mikä on tärkeää ja minkä ihmiset tekevät tärkeäksi. Tärkeällä ja tärkeäksi tehdyllä on vissi ero. Molemmilla on arvonsa, mutta tärkeitä ne ovat aivan eri tavoin. Saa nähdä, miten pitkään tämän muistan.

Viimeistään asioiden menettäminen tai sen pelko kirkastaa ihmiselle, mikä on tärkeää, mikä ei-niin-tärkeää. Tärkeät asiat ovat yhtä monisyisiä kuin on itse elämäkin. Vaikka juuri nyt minun on helppo sanoa, että tärkeän ja tärkeäksi tehdyn ero on itselleni ilmiselvä, olisi naiivia vaatia toisia näkemään tärkeyden olemus juuri samalla hierarkkisella tavalla. Esimerkiksi kelpaa tiedekunnassani syntynyt mielenliikutus kahden sivuaineen (filosofia ja kulttuurihistoria) opintojen rajaamisesta perus- ja aineopintoihin. Rationaalisesti minun on mahdoton käsittää, millä perusteilla kukaan voi odottaa, että yhden vakituisen työntekijän oppiaineessa voitaisiin järjestää opetusta perus- ja aineopintotasoa enemmän. Oman käsityskykyni mukaan pitäisi olla huolissaan siitä, miten kukaan on valmis kantamaan vastuun tuollaisesta määrästä opetusta. Myös siitä, rationaalisesti ajatellen, pitäisi minusta olla huolissaan, että mistä nykyisten tehtävienhoitajien aikanaan eläköityessä löydämme ihmiset, jotka ovat valmiita ottamaan vastuun noin suuresta opetusvastuusta. Edelleen rationaalisesti ajatellen, en usko, että kukaan uskoo, että sivuaineiden opetuksen järjestämiseen löytyy tulevaisuudessa tämänhetkistä enemmän rahallisia resursseja.

Rationaaliset argumentit unohtaen minuakin harmittaa, että yliopistomme harvojen humanististen oppiaineiden rönsyjä näin karsitaan. Minusta olisi hienoa ja myös Lapin yliopiston profiiliin istuvaa, että yliopistossamme olisi vaikka täysipainoinen humanistinen tiedekunta. Hetkinä, jolloin voin unohtaa olevani dekaanin tehtäväni myötä vastuussa tiedekunnan kehittämisestä tasapuolisesti kokonaisuutena, annan mieleni liitää pilviin ja nähdä niiden muodoissa sitä, mitä haluan niissä nähdä. Haluaisin, että monikin asia yliopistossa olisi toisin, kuin on. Täällä maankamaralla, rationaalisesti, tehdyt päätökset rajata kaikkien tiedekunnan sivuaineiden opinnot perus- ja/tai aineopintoihin oli oikea. Tällaista(kin) on elämä dekaanina.

Yliopistoyhteisö tarvitsee rationaalista päätöksentekoa ja huolenpitoa kokonaisuudesta. On jaksettava jatkuvista ristivedoista välittämättä kohdella kaikkia yhtäläisesti, kokonaisuuden logiikan mukaisesti. Yhtä lailla yliopistoyhteisö tarvitsee ihmisiä, joiden mieli liikahtaa siitä, kun he havahtuvat menettävänsä itselleen jotakin merkittävää. Kaikkein kamalinta olisi, jos yliopistolaisten mielissä millään ei olisi enää väliä. Mielenilmaisut ja -liikutukset ovat merkki elävästä yliopistosta. Ja siitä, että suuri osa yliopistolaisista saa olla siinä onnellisessa asemassa, että he voivat antautua yksittäisten asioiden vaikutetuksi.